Siitä on nyt pauttiarallaa puolitoista vuotta, kun olin aikuisten oikeasti täysin varma, että en valmenna enää millään tasolla salibandyä, ainakaan lähivuosina. Päätös oli tuolloin melko helppo. Treenit ja pelit eivät enää sytyttäneet oikeastaan millään tasolla. Olitpa pelaaja, valmentaja tai muu taustatekijä, tuossa tilanteessa olet täysin väärässä paikassa, jos löydät itsesi kentän laidalta harjoituksista tai pelistä. Niinpä jonain tammi- helmikuun vaihteen iltana 2014 treenien jälkeen totesin, että tämä oli nyt tässä. Kausi loppuun ja yläritsille huutelemaan. Vajaat 20 vuotta ehti vierähtää lähes tulkoon putkeen, joten totesin Savitaipaleen kovimman vaarin, Vaartajan Jussin sanat, "aika aikaansa kutakin".

Täytyy sanoa, että missään vaiheessa päätös jättäytyä sivuun ei tuntunut väärältä. Omat aikataulut iltaisin ja viikonloppuisin pystyi suunnittelemaan omilla ehdoilla, oli aikaa tavata läheisiä ihmisiä ja hyviä ystäviä sekä reissailla. Ikävää ei lajin pariin juuri ollut. Kävi jopa niin, että edes se yläritsille lähteminen ei seuraavana syksynä kiinnostanut. Oli niin sanottu yliannostus. No jonkun pelin kävin kuitenkin katselemassa. 

Marras- joulukuun vaihteessa samana vuonna kaikki kuitenkin kellahti päälaelleen. Puhelin soi. Soittaja oli Dominik Richenbacher, naisten sportchef Zug Unitedista. Mies esitti vakavissaan, että seuran naisten NLA joukkue tarvitsee uuden valmentajan. Tiedustelin aluksi onko kyseessä mahdollisesti vitsi tai piilokamera? Ei ollut. Kysyin heti tietysti myös, että tietääkö herra Römperin olevan niin sanotusti eläkkeellä ja heti seuraavaksi minkälaisesta aikataulusta puhutaan? Vastaus oli, että valmentaja tarvitaan NYT! Heti. Jaahas. Seuraan tutustumisreissua varten oli katsottu jopa lennot valmiiksi. Ajankohta oli pauttiarallaa heti. Seuraava kysymys olikin sitten, että tuletko? Satuin olemaan pitkillä vapailla töistä ja siinä hätäpäissään sitten sain änkytetyksi huonolla ralli englannilla myöntävän vastauksen. Hyvin nopeasti tuon keskustelun lopetettuani tajusin, että herra Römperi ei puhu laisinkaan minkään moista ulkomaata ja sählymatsit eivät ole napanneet ollenkaan viime kuukausina. Että mitähän tuli juuri luvattua? No ei auttanut, lennot buukattu ja lupaus tehty, matkaan oli lähdettävä. 

Rehellisyyden nimissä olin enemmän ja vähemmän ulapalla ajatusteni kanssa. Kieli askarrutti ja etenkin se, että kiinnostaako valmentaminen yhtään. En myöskään ollut yksinkertaisesti ollenkaan varma muutaman viikon varoituksella ulkomaille muutosta. Hyvässä yhteisymmärryksessä tilanne laitettiin jäihin. Tosin niin pitkälle ehdittiin edetä, että lentoja katseltiin ja mahdollinen muuttopäivä Sveitsiin Tapaninpäivälle. Myös työpaikalla olin ehtinyt varoittaa, että on tilanne päällä. Tällä kertaa tilaisuus jäi käyttämättä, mutta ajatus valmennuksesta alkoi taas muhimaan takaraivossa. Kylläkin vielä melko etäisesti.

Joukkueen tilannetta tuli seurailtua aina silloin tällöin netistä ja jotakin etäistä yhteyden pitoa oli myös seuran silloisen presidentin Raphi Itenin sekä edellä mainitun Domin kanssa.

Joulu- tammikuussa mielessä alkoi sitten pyöriä. Ulkomailla valmentaminen oli jossain vaiheessa, jos ei nyt jonkinlainen tavoite, niin ainakin ajatus takaraivossa. Ei enää tosin vuosiin. Nyt mies on lyönyt hanskat tiskiin ja yhtä äkkiä mahdollisuutta tarjotaan ikään kuin täysin vahingossa. Aiemminkin joitain tilaisuuksia olisi ollut, mutta ne kariutuivat aina edes harkitsematta ajatukseen huonosta kielitaidosta. Marraskuun lopulla Zugissa vieraillessani tajusin hyvin nopeasti, että vaikka kielitaito askarrutti, se ei liene ongelma, jos pokka riittää kuulostamaan urpolta. No siihenhän on totuttu vuosien varrella. 

Tilanne eteni edelleen ikään kuin vahingossa. Näitä ajatuksia pyöritellessä ex-pressa Raphi oli yhteydessä uudemman kerran kysellen laakista kiinnostusta pidemmän ajan sopimukseen seuran kanssa. Taas alkoi epäilyttää, mutta lupasin olla yhteydessä tammikuun puoleen väliin mennessä. Jonkun viikon pohdinnan ja kotona käytyjen keskusteluiden jälkeen oltiin taas yhteyksissä. Varsinaiset sopimusasiat etenivät tällä kertaa melko kivuttomasti ja nopealla aikataululla. Oltiin päätösten äärellä. Tilannehan oli se, että jos tämän haasteen ottaa vastaan, pakkaa kimpsut ja kampsut ja lähtee Sveitsiin, sinne ei voi lähteä vain katselemaan maailmaa. Se maailman näkeminen kyllä kiinnosti, mutta piti todella tarkasti miettiä, onko valmis lyömään itsensä taas 110 prosenttisesti mukaan valmennusralliin. Riittääkö paukut. Puolilla valoilla leikkimään lähtö ja sitä kautta itsensä ja muiden suomalaisten munaaminen ei ollut vaihtoehto. Muutamien hyvien ystävien ja läheisten kanssa käytyjen keskustelujen jälkeen asia oli selvä. Puhelin kouraan ja loppusilaus hommalle. Tulossa ollaan. Ja noin. Römperi laittoi yhdellä puhelulla koko elämän uusiksi. Sekava tunne. Innostus täysin uudenlaisesta kokemuksesta ja ympäristöstä, jännitys kaiken uuden kohtaamisesta, tietynlainen epätietoisuus sekä epävarmuus omasta pärjäämisestä ja niin edelleen. Kaikki samassa paketissa. Eli äijä oli kymmenen kuukauden tauon jälkeen valmis tositoimiin, vai oliko? Joka tapauksessa oli aika laittaa maitojunaiterrailin valmistelut käyntiin. 

Niistä lisää tuonnempana. 

-Römperi